Sadoista paikallisista arvioista yhteen kansalliseen kokonaiskuvaan

Satoja vesihuoltolaitoksia valvovalta kansalliselta viranomaiselta puuttuu harvoin raportteja. Siltä puuttuu vertailukelpoisuus – ja ilman sitä valvontaa ohjaavat kalenteri ja häiriöihin reagointi eivätkä ennaltaehkäisevät toimet ja riskit.

Hyvän paikallisen työn ongelma

Yksittäiset laitokset voivat tehdä hyvää työtä ja arvioida riskinsä perusteellisesti. Varsinainen ongelma syntyy, kun tietoja kootaan yhteen. Jos esimerkiksi yksi laitos pisteyttää vaaran kansanterveysvaikutuksen, toinen palvelun jatkuvuuden ja kolmas taloudellisten kustannusten perusteella, tuloksia ei voi yhdistää. Kansallisesta kuvasta tulee yhteensopimattomien mittareiden keskiarvo.

Tämän seurauksena valvonta keskittyy ainoisiin asioihin, joita voidaan verrata: toimitettiinko raportit ajallaan ja ylittivätkö vesinäytteet lakisääteiset raja-arvot. Molemmat ovat puhtaasti jälkikäteisiä mittareita, ja huomio on silloin menneessä eikä tulevassa.

Mitä yhteinen malli muuttaa

• Katvealueet tulevat näkyviin: Valvojat näkevät paitsi sen, missä riskit ovat suuria, myös sen, missä arviot puuttuvat kokonaan.
• Valvonta kohdentuu: Tarkastukset ja valvonta seuraavat riskien keskittymiä kiinteän aikataulun sijaan.
• Raportointi automatisoituu: Pakolliset ilmoitukset tuotetaan suoraan ajantasaisesta käyttötiedosta, mikä lopettaa resursseja ja aikaa vievät manuaaliset tiedonkeruukierrokset.
• Rahoitustarpeet perustellaan kansallisesti: Valtiovarainministeriöt ja rahoittajat näkevät todellisen kansallisen ongelman eivätkä satoja erillisiä pyyntöjä, joita ei voi verrata keskenään.

Vertailukelpoisuus voittaa yksityiskohtaisuuden: yhtenäinen arvio, jonka jokainen laitos tekee samalla tavalla, tuottaa paljon enemmän arvoa kuin ”täydellinen” selvitys, joka tehdään vain yhdessä tai muutamassa laitoksessa.

Mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii

Mallin on oltava aidosti käyttökelpoinen pienimmällekin laitokselle, ei vain suurimmalle. Kansalliset käyttöönotot epäonnistuvat, kun viitekehykset suunnitellaan hyvin resursoiduille kunnallisille laitoksille ja annetaan sitten pienille toimijoille, joita pyörittää yksi osa-aikainen työntekijä tai johtaja. Pienin osallistuja määrää realistisen tarkkuustason.

Toiseksi tiedon on palveltava molempia käyttäjäryhmiä yhdellä syöttökerralla. Kun laitokset syöttävät tietoja vain viranomaisen vaatimuksen täyttämiseksi, tiedon laatu heikkenee nopeasti. Mutta kun sama arvio ohjaa laitoksen omia investointiprioriteetteja ja hallitukselle raportointia, tieto pysyy tarkkana ja ajantasaisena – yksinkertaisesti siksi, että se on hyödyllistä ja sitä käytetään myös paikallisesti.

Etenemisjärjestys

Onnistuvat ohjelmat alkavat yleensä kapeasti ja syvenevät: ensimmäinen kierros, joka kattaa jokaisen laitoksen kohtuullisella tarkkuudella, on parempi kuin yksityiskohtainen pilotti muutamassa paikassa. Täysi kattavuus paljastaa järjestelmän todelliset haavoittuvuudet; syvempi analyysi voidaan sen jälkeen kohdentaa sinne, missä sillä on merkitystä.

Lopullinen tavoite ei ole näyttävä hallintanäkymä. Se on kyky vastata minä tahansa päivänä neljään suoraan kysymykseen:

• Mitkä kriittiset riskit ovat yhä hallitsematta?
• Mitä niiden ratkaiseminen maksaa?
• Missä aikataulussa ne ratkaistaan?
• Kuka on vastuussa toimenpiteistä?

Onnistumista tukee myös yksi peruskysymys:

• Mitä tapahtuu, jos emme tee kyseiselle riskille mitään, ja mitkä ovat seuraukset...?